Mul ois niiiiin. Paljon. Parempi. Olo.
Jos mä en KOSKAAN. ois erehtyny sinne koulupsykologille, IKINÄ. ja sitä kautta mihinkään muualle koskaan sen jälkeenkään.
Lukiosta se alko. Psykologista. Kaikki oli ennen sitä ok. Sen jälkeen helvettiä.
Ei mul varmana olis ihan HYVÄ olo, varmaankaan, mut mul olis PALJON parempi olo kun nyt on. Jos ikinä niitä hoitopolkuja ei ois tapahtunu. Jos ne kaikki ois skipattu. Voi helvetin VITTU.
nyt mä en sit tiedä, että miten käy jos jatkan tuolla psykoterapiassa käymistä. Periaatteessahan se ei enää mitään haittaa, koska mä joka tapauksessa joudun työkkärin palavereissa tms olemaan. Eli koska tässä on tää työkuvio mukana, niin se on joka tapauksessa jauhettava ja jauhettava taas ja taas. Eli se ei lopu. Joten sinänsä se psykoterapia ehkä ei siinä enää merkitse.
Ja jos se on tosi mukava, niin sithän voin sanoa ironisesti sille että mä en enää kestä tätä vuosien mielenterveyspotilaana olemista, et mä oon niin kyllästyny tähän et mä oon koko ajan joku potilas jossain, koko ajan jollain terapeutilla, koko ajan työkkäri, koko ajan lääkärissä, yli 10 vuotta tätä paskaa. Voin sanoo sille etten enää kestä edes ajatella omaa elämänhistoriaani siks kun oon koko ajan vaan ollut joku potilas jossain. Et mä en vaan enää kestä sitä.
Enkä tiedä edes miks, mut joku syy sille on.
Jos se on siis tosi mukava niin sit ainakin sanon sille, et mä en enää kestä tätä. Et mä en vaan enää kestä tätä. Et mä en kestä enää olla sosiaalisesti mielenterveyspotilas. Kukaan ei anna mun olla rauhassa, kukaan ei anna mun itse valita mitä teen, kaikki vaan haukkuu koko ajan. Koko ajan pitää tehdä jotain jotta parantuu. Pakko, pakko, pakko, pakko. Mä en haluu mitään muuta kun paeta. Jonnekin niin kauas pois et kukaa ei enää löydä mua. En haluu et kukaan enää saa koskee muhun tai sanoa mulle mitään. Haluan et kaikki menee vaan pois. Kukaan ei saa enää tulla mun lähelle jos multa kysytään.
