Pörriäinen
Harjoittelija
- Liittynyt
- 18.3.2026
- Viestejä
- 1
- Reaktioarvo
- 0
Menetin viime vuoden loppupuolella ensimmäisen oman koirani, joka oli mun elämässäni kaikki mun vaikeimmat vuodet. Koin ja koen edelleen huonoa omaatuntoa siitä, että koira silloin sairastui ja lopulta en vaan pystynyt sitä pelastamaan vaikka kaikkeni yritin. Asun vielä vanhempieni luona vaikka olen jo aikuinen ja ajattelin, että seuraavan koiran otan vasta sitten, kun mun elämäntilanne on vakaa ja säästöjä taas tarpeeksi.
Perheen toinen koira kuitenkin masentui menetettyään kaverinsa ja äitin tuttu tarjosi meille eläkepäiviä viettämään entisen työkoiransa, ja vaikka koira ei olekaan virallisesti minun, niin on vastuu siitä aika pitkälti kuitenkin mulla.
Tää koira on super fiksu ja kiltti ja tuntuu, että jokainen ihminen joka sen tapaa rakastuu siihen, mutta itse en vain pysty tätä koiraa rakastamaan samalla tavalla kuin rakastin mun ensimmäistä koiraani ja se tuntuu tosi pahalta. Olen yrittänyt nämä viisi kuukautta opetella elämään tämän uuden koiran kanssa ja keksiä kaikkea kivaa tekemistä yhdessä, mutta ei se tietenkään ole samanlaista kuin edellisen koirani kohdalla. Edellinen koirani oli pieni ja pippurinen, tavallinen seurakoira ja tosi omalaatuinen. Tämän uuden koiramme elämäntehtävä oli paimentaminen, koira on aika iso ja iän ja pitkän työuran tuomia terveyshaasteitakin on, eikä meidän yhteiselo alkanut kaikista helpoimmalla tavalla. Mutta tiedän, että tätä koiraa rakastettiin ja rakastetaan edelleen tosi paljon ja mietin usein pystynkö tarjoamaan sille oikeasti kaikkea sitä mitä se ansaitsee. Vaikka kaikki perusasiat onkin kunnossa ja pyrin tekemään kaikin tavoin sen elämästä mahdollisimman hyvää ja kivutonta, niin se puhdas, pyyteetön rakkaus puuttuu tai ei ole ainakaan niin vahvaa kuin voisi olla.
Ehkä en vaan ollut vielä valmis uuteen koiraan tai sitten meidän sielut ei vaan kohtaa samalla tavalla kuin edellisen koirani kanssa. Oli miten oli, mutta tämä asia on vaivannut mua paljon ja siksi halusin avautua jonnekin, koska en ole tästä aiheesta kuullut oikein missään puhuttavan, enkä uskalla läheisillekään tästä puhua.
Perheen toinen koira kuitenkin masentui menetettyään kaverinsa ja äitin tuttu tarjosi meille eläkepäiviä viettämään entisen työkoiransa, ja vaikka koira ei olekaan virallisesti minun, niin on vastuu siitä aika pitkälti kuitenkin mulla.
Tää koira on super fiksu ja kiltti ja tuntuu, että jokainen ihminen joka sen tapaa rakastuu siihen, mutta itse en vain pysty tätä koiraa rakastamaan samalla tavalla kuin rakastin mun ensimmäistä koiraani ja se tuntuu tosi pahalta. Olen yrittänyt nämä viisi kuukautta opetella elämään tämän uuden koiran kanssa ja keksiä kaikkea kivaa tekemistä yhdessä, mutta ei se tietenkään ole samanlaista kuin edellisen koirani kohdalla. Edellinen koirani oli pieni ja pippurinen, tavallinen seurakoira ja tosi omalaatuinen. Tämän uuden koiramme elämäntehtävä oli paimentaminen, koira on aika iso ja iän ja pitkän työuran tuomia terveyshaasteitakin on, eikä meidän yhteiselo alkanut kaikista helpoimmalla tavalla. Mutta tiedän, että tätä koiraa rakastettiin ja rakastetaan edelleen tosi paljon ja mietin usein pystynkö tarjoamaan sille oikeasti kaikkea sitä mitä se ansaitsee. Vaikka kaikki perusasiat onkin kunnossa ja pyrin tekemään kaikin tavoin sen elämästä mahdollisimman hyvää ja kivutonta, niin se puhdas, pyyteetön rakkaus puuttuu tai ei ole ainakaan niin vahvaa kuin voisi olla.
Ehkä en vaan ollut vielä valmis uuteen koiraan tai sitten meidän sielut ei vaan kohtaa samalla tavalla kuin edellisen koirani kanssa. Oli miten oli, mutta tämä asia on vaivannut mua paljon ja siksi halusin avautua jonnekin, koska en ole tästä aiheesta kuullut oikein missään puhuttavan, enkä uskalla läheisillekään tästä puhua.
