Ou tunnistan tuon ajatuksen todella hyvin. Se lienee melko yleinenkin. D: Mä ajattelin juuri noilla molemmilla tavoilla, mutta just se, että ei ole "tarpeeksi sairas" vei voiton. Riittävän sairasta ei siltikään ole yksinkertaisesti olemassa. Vaikka mä jouduin pakkohoitoon osastolle, diagnoosi oli epätyypillinen laihuushäiriö ja totta kai tunsin, etten ollut tarpeeksi sairas edes diagnoosin suhteen.
Muutenkin aina tulee uusi syy hakea riittävyyttä. Yhdessä kirjassa kuvailtiin osuvasti jotenkin niin, että syömishäiriötä sairastava tuntee olevansa tarpeeksi sairas silloin, kun paino on x, on joutunut psykiatriseen sairaalaan, on joutunut sairaalaan fyysisen terveydentilan takia, on joutunut letkuruokintaan ja kenties vasta sitten, kun sydän on pysähtynyt ja elvytys on mahdollisesti onnistunut, niin potilas voi harkita olevansa oikeasti avun tarpeessa. Sen ei koskaan pitäisi mennä näin. Mielen sairauden vakavuutta ei joka tapauksessa edes näe ulkokuoresta.
Ääk ymmärrän. D: Mulla käy usein samalla tavalla lähimmäisten kanssa! Joskus mainitsen ääneen, että hei, tuo ei tuntunut kivalta tai että tuo lisää mun pahoja ajatuksia ruoasta. Ihmisten lienee vaikeaa ymmärtää, jos he eivät ole kokeneet samoin. Ruoan ei pitäisi määritellä elämää tai ihmisiä mihinkään suuntaan, joten kaikenlaiset kommentit ovat lähes aina turhia, vaikka niitä heittelevä ihminen tuskin edes ajattelee sanojaan.
