Jaksamisia sinne, kuulostaa tosi rankalta :( toivotaan ettei sulla tota geeniä ole D": miten sun kumppani otti sen kun kerroit syystä suremiselle?
Mullekin kyllä tuttuja noi itkukohtaukset. Tiedän että parempi näin, mutta kuitenkin kun jo lapsena leikkinyt aina äitiä ja olettanut, että sellaseksi joskus tulee... mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän alkaa tajuta miten ikävää olis olla äiti. Silti oon aina vähän kateellinen muille jotka tietää ja päättää haluavansa lapsia, ja on valmis uhraamaan terveytensä ja aikansa sen vuoksi. Uskon että tää tulee vielä vaikeammaksi aiheeksi kun ikää tulee, muut hankkii ympärillä lapsia ja lopulta hedelmällinen ikäkin on ohi. Emt. Ei auta asiaa sekään että tuntuu että oon pettymys mun äidille, ettei voi ainoan tyttärensä kanssa jakaa niin isoa asiaa joka yhdistäis varmaan eniten. Ja koko ajan mietin että ehkä kuitenkin voisin olla äiti vaikka järjellä lopulta tiiän että siitä ei hyvää seurais.
Miehenä olis niin helppoa kun vois koska vaan päättää haluavansa tulla isäksi (olettaen että olis hedelmällinen) ja ei tarvis uhrata kehoaan samalla tavalla.
Sori jaarittelusta ja avautumisesta taas, tää on vaan vaikeeta. Huoh. Tekis vaan mieli itkeä ja surra sitä mitä menetän vaikka tiiän että on parempi olla hankkimatta niitä lapsia kuin tuoda uusia ihmisiä kärsimään tänne ja turmella ne siinä samalla perimän ja kasvuympäristön kautta. Oonhan mäkin joskus toivonut etten olis edes syntynyt niin varmaan teen palveluksen niille olemassaolemattomille lapsilleni jättämällä ne syntymättä.
Anyways voisin varmaan jaaritella tästä loputtomasti, musta tuntuu että mun kumppanikin kyllästyy kun aina puhun sille tähän liittyviä ajatuksiani ääneen lol
